Poronhoitoalueen sisällä luonnonolot ovat varsin erilaiset, mikä heijastuu myös poronhoidon edellytyksiin ja harjoittamistapaan. Pohjoisin poronhoitoalue on pääosin yli 200 metriä merenpinnasta olevaa ylänköä, jossa havupuut eivät juuri enää menesty. Jäkälien kasvulle suotuisaa kangasmaata alueella on runsaasti, mutta monin paikoin maisemakuvaa hallitsevat myös niukkaravinteiset tunturipaljakat. Tunturi-Lapin eteläpuolista aluetta luonnehtivat mäntymetsät, muutamat harvat tunturit ja niiden väliset laajat aapasuot. Napapiirin korkeudella maisemaa hallitsevat vaarat, suuret jokilaaksot ja monin paikoin myös laajat suoalueet. Poronhoitoalueen itäosa on pääosin vaaraylänköä. Lounaisin ja eteläisin osa alueesta luetaan jo Pohjois- Pohjanmaahan, jossa maisemat ovat varsin laakeita. Alue on maamme soisinta seutua, yli 60 prosenttia maa-alasta on suota. (Lähde: RKTL)

Poronhoito perustuu lähtökohdiltaan porojen kykyyn hankkia itse oma ravintonsa luonnosta. Poron tärkeimmät talviravintokasvit ovat jäkälä, luppo ja metsälauha. Jäkälikköjä on runsaimmin pohjoisella poronhoitoalueella. Luppoa esiintyy eniten vanhoissa kuusimetsissä, joita on yleisimmin tunturialueen eteläpuolisilla alueilla. Metsälauha kasvaa parhaiten hakkuualueilla ja lehtipuustoisilla alueilla, joita on runsaimmin etelämpänä. (Lähde: RKTL)