Maataloutta harjoitetaan Suomessa varsin erilaisissa olosuhteissa kuin monissa muissa EU -maissa. Pohjoisen sijainnin, tärkeimpiä kilpailijamaita pienemmän tilakoon ja muiden suomalaisen maatalouden erityispiirteiden vuoksi maataloustuotteiden tuotantokustannukset muodostuvat meillä korkeiksi. Markkinoilta saatavat maataloustuotteiden myyntitulot kattavat vain osan tuotantokustannuksista.
EU:n maatalouspolitiikan keskeisenä lähtökohtana on varmistaa kohtuuhintaisten elintarvikkeiden saatavuus kuluttajille. Monien maataloustuotteiden hinnat EU:ssa ovat lähellä keskimääräisiä maailmanmarkkinahintoja ja hintataso on yhteismarkkinoilla lähtökohtaisesti sama eri osissa EU:ta. Keskeisten maataloustuotteiden tuotanto, hintataso huomioon ottaen, ei ilman yhteiskunnan tukea olisi mahdollista Suomessa, eikä läheskään nykyisessä laajuudessa muissakaan EU-maissa. Tuotannon kannattavuuden turvaamiseksi maataloutta tuetaan kaikissa EU-maissa budjettivaroin. Tuet voivat olla EU:n kokonaan rahoittamia, EU:n ja jäsenmaan yhteisesti rahoittamia tai kokonaan kansallisista varoista rahoitettuja.
Euroopan unionin maatalouspolitiikka kuuluu EU:n yksinomaiseen toimivaltaan, eikä yksittäisellä jäsenmaalla voi olla yhteisen maatalouspolitiikan tavoitteista poikkeavia tukijärjestelmiä. EU:n yhteisen maatalouspolitiikan perusperiaate on se, että asetettuihin tavoitteisiin pyritään ensisijaisesti yhteisöpolitiikan keinoin. Tämän jälkeen mahdollisesti jääviä ongelmia voidaan hoitaa parlamentin ja neuvoston tai komission hyväksymin kansallisin erityisjärjestelyin.
Kullakin tukimuodolla on omat tavoitteensa ja syntyhistoriansa. Yhteisen maatalouspolitiikan tukimuotoja ovat EU:n suorat tuet, maatalouden ympäristötuki ja luonnonhaittakorvaus, joilla ei ole kuitenkaan riittävästi pystytty huomioimaan Suomen maatalouden erityisolosuhteita. Tästä syystä Suomessa maksetaan EU:n tukimuotoja täydentävää kansallista tukea.
EU:n suorien tukien tavoitteena alun perin on ollut korvata hallinnollisten hintojen laskusta viljelijöille aiheutuneita tulonmenetyksiä. Nykyisin EU:n suorien tukien saamiseksi on asetettu ehtoja maan kasvukunnon ylläpitämiseen, ympäristönhoitoon, ihmisten, eläinten ja kasvien terveyteen sekä elintarviketurvallisuuteen liittyen. Luonnonhaittakorvauksella korvataan luonnonolosuhteista syntyvää olosuhdehaittaa. Ympäristötuki on korvausta viljelijöiden tulonmenetyksistä ja lisääntyneistä tuotantokustannuksista, jotka syntyvät ympäristövaikutusten huomioon ottamisesta viljelykäytännöissä.
Suomen liittymisneuvotteluiden yhteydessä sovittiin kansallisen tukijärjestelmän perusrakenteesta, jota on täydennetty myöhemmin käytyjen neuvotteluiden perusteella. Kansallisen tukijärjestelmän osat ovat Etelä-Suomen kansallinen tuki, pohjoinen tuki sekä luonnonhaittakorvauksen kansallinen lisäosa. Lisäksi maksetaan eräitä muita kansallisia tukia. Kansallisten tukien käyttöönotto tai niiden ehtojen muutokset edellyttävät aina komission ennakkohyväksyntää tai tiettyjen niille asetettujen ennakkoehtojen täyttämistä (esim. maatalousalan ryhmäpoikkeusasetuksen mukaiset tuet ja vähämerkityksiset tuet).
Tukien alueelliseksi porrastamiseksi Suomi on jaettu seitsemään päätukialueeseen. Esimerkiksi maidon ja naudanlihan tuotannon tuissa tuki on porrastettu alueiden välillä siten, että tukitaso kas-vaa etelästä pohjoiseen. Kasvinviljelyssä tuki hehtaaria kohti on kuitenkin koko maassa likimain sama, kun otetaan huomioon kaikki pinta-alatukimuodot.
Vuotuisten viljelijätukien lisäksi maksetaan myös rakennetukia. Niiden tavoitteena on parantaa maatalouden tuottavuutta, kehittää maatalouden rakennetta sekä edistää sukupolven vaihdoksia.